Tervehdys:)
Kirjoittana tällä kertaa Mette ja vuorossa olisi esittely minun työstäni Toronton yliopiston Hart Housessa. Sain työn Kanadan Kalejen ja heidän kontaktiensa avulla. Ja ehkäpä juuri kontakteja ja kohtaamisia voisi pitää myös Hart Housen arvojen kulmakivinä, sillä kyseessä on Toronton yliopiston opiskelijoille ja kelle tahansa jäsenyyden ostaneelle käytössä oleva rakennus, joka tarjoaa monipuolisesti erilaisia tiloja opiskelulle, yhdessäololle ja hyvinvoinnille. Monia rakennuksen tiloja vuokrataan myös tapahtumien järjestämiseen. Hart House on avannut ovensa jo yli sata vuotta sitten, mistä lähtien rakennuksen käytävillä on voinut kuulla pianon soittoa ja jopa hääkellojen sointia.
Kuten jo otsikossa mainitsin, Hart Housea kutsutaan Toronton yliopiston Tylypahkaksi. Tämä Queen’s Parkin vieressä sijaitseva jylhä kivirakennus pitää sisällään lukuisia huoneita opiskelulle, taidetta, pianohuoneita, tiloja tapahtumille, kauniin vehreän sisäpihan, taidegallerian kuin oman teatterinkin. Tämän lisäksi Hart Houseen kuuluu kokonainen siipi omistettuna liikkumiseen ja hyvinvointiin keskitettyjä huoneita mukaan lukien kuntosali, pilates-studio, kampaamo ja uima-allas.
Hart House on avoinna vuoden jokaisena päivänä, tavallisina arkipäivinä aamusta iltamyöhään. Minun päiväni alkoivatkin monesti melko aikaisin, sillä ensimmäinen työvuoro alkaa jo 6:45. Onnekseni asuin lyhyen kävelymatkan päässä, minkä lisäksi väittäisin siinä olevan oma tunnelmansa kävellä matalan aamuauringon paistaessa (tai sitten vaihtoehtoisesti kaatosateessa) kohti Hart Housen kellotornia suurimman osan kaupungista vielä heräillessä.
Työnimikkeeni oli information service attendant ja työskentelin Hart Housen infopisteillä. Näitä pisteitä oli yhteensä kaksi, joista toinen sijaitsee rakennuksen pohjakerroksessa samassa siivessä kuntosalin ja muiden liikuntasalien kanssa ja toinen rakennuksen pääaulassa. Työskentelin näistä molemmissa ja molemmilla työpisteillä oli hyvin samankaltaisia asiakaspalvelutehtäviä, kuten auttaa jäsenyyksien ostamisessa, organisoida erinäisiä juoksevia asioita ja vastata puhelimeen sekä sähköposteihin. Suurin eroavaisuus oli, että pääaulassa vuorossa on aina kaksi siinä missä alakerran pisteellä vain yksi. Näin ollen alakerran vuorossa seuraa piti toisinaan ilman ääniä katsotut the Kardashians -jaksot (ei kaupallinen yhteistyö). Alakerran pisteellä ei myöskään ollut yhtäkään ikkunaa, josta olisi nähnyt luonnonvaloa, joten mikäli pisteellä oli viettänyt aikaa aamusta myöhään iltapäivään asti, oli työpäivän päättyessä päivän sää täysi mysteeri.
Hieman yllättävästi infopisteellä työskennellessä minulle valkeni, että aakkoset englanniksi ovat suuri heikkouteni. Vastasin päivittäin puhelimeen ja useimmin soittaja oli opiskelija, joka toivoi itselleen aikaa soittaa pianoa. Tällöin kysyin soittajan nimeä, mutta kun etunimessä on 15 kirjainta ja sukunimessä vielä toiset 20 ja ne kaikki luetellaan kuudessa sekunnissa, aika pian otin tavaksi kysyä opiskelijanumeroa ja hakea nimi sen perusteella systeemistä.
Suurin osa kanssatyöntekijöistäni oli Toronton yliopiston opiskelijoita, joten työni kautta sain mahdollisuuden tutustua lukuisiin paikallisiin opiskelijoihin ja kuulla heidän elämästään ja arjestaan Torontossa. Henkilökunnalta sain puolestaan vinkit niin Toronton parhaista jätskipaikoista kuin salaisista, vähemmän tunnetuista mutta ehdottomasti katsastamisen arvoisista kohteista. Sanoisinkin, että työni hienoin puoli oli juuri ne kaikki kohtaamiset, mitä se mahdollisti. Viimeisenä työpäivänäni eräs Hart Housen jäsen, valtavan sympaattinen eläkeikäinen mies pyysi minut jopa kahville juttelemaan siitä, miten maailma makaa.
Hymyilin valtavasti ollessani töissä. Työskentelin kauniissa rakennuksessa, jossa vuorojen lomassa luin romaaneja, juttelin työkavereille niin koulutussysteemeistä kuin järkevyydestä nousta aamuneljältä lenkille ennen työvuoroa (ei järkevää), autoin jäseniä samalla tutustuen heihin ja sain kuulla kaikki paikallisten vinkit. Kuten eräs jäsen kerran totesi: ”This here is well-being.”
